Oli kyllä todella rankka viikko. Ja tiedossa on vaan pahempaa. Maanantai-tiistai välisen yön vietimme maastossa. Pakkasta ei ollut kun vain pari astetta, mikä oli ihan kiva juttu. Marssittiin 2,4 kilometriä metsään täydessä taisteluvarustuksessa reppu selässä ja pystytettiin teltat maastoon ensimmäistä kertaa. Kukaan meistä ei ollut ennen joukkuetelttaa ennen pystyttänyt, joten se kesti huomattavasti kauemmin kun ehkä normaalisti. Ryhmänjohtaja pisti meidät hakkaamaan teltan teräskiilat maahan kirveen hamarapuolella, kun ei ollut muuta, millä hakata. Siinä touhussa muovivarsinen kirves lopulta katkesi, joten puiden kaatamiseen jäi vain vesuri. Vesurilla on helppo katkoa oksia ja ihan ohuita puita, mutta kun kaadettavan puun runko on halkaisijaltaan 5-8cm, ei tuo vesuri olekaan enää paras vaihtoehto. Ohuita, pitkiä puita tarvittiin teltan sisälle ripustettaviksi kuivausriu'uiksi. Pimeän tullen ei saanut käyttää lamppuja, vaan kaikki mitä tarvitsi tehdä tehtiin säkkipimeässä. 

Illalla kenttärovasti tuli pitämään kenttämessun, mutta siihen ei ollut pakollista osallistua, mikäli ei halunnut. Vaihtoehtona oli keskustella kokelaan ja muun porukan kanssa intistä, ja siitä millaisia ajatuksia ja tuntemuksia se on herättänyt.

Yö jaettiin tunnin vartiovuoroihin, jolloin kukin vartiovuorossa oleva taistelija tarkkaili teltan lähimaastoa, sekä teltan sisällä olevaa kamiinaa lisäten siihen puita tarpeen tullen. Oma vartiovuoroni oli 2:00 - 3:00. Vaatteet olivat aivan märät jo illalla, mutta niitä sai mukavasti kuivumaan kuivausriu'uille teltan sisälle. Aamulla herättiin 5:45, jotta oltiin kuudelta purkamassa telttaa. Teltan purku ei oikeen ottanut onnistuakseen, kun ei meidän ryhmänjohtajaa tunnut yhtään kiinnostavan opettaa meitä. Ryhmänjohtaja ei ottanut itselleen edes vartiovuoroa, vaan nakitti sen mieluummin yhdelle meistä niin, että yhdellä meistä oli kaksi erillistä vartiovuoroa, samalla kun ryhmänjohtaja tyytyväisenä nukkui lämpimässä teltassa. Vettä satoi koko aamun, ja satoi vielä päivälläkin.

Meillä oli mukana taistelureppu, jota kannettiin mukana marssiessa ja suurempi kenttäreppu, jossa oli muun muassa telttapatja, makuupussi, sekä vaihtovaatetta. Aamukiireessä ryhmänjohtajan hoputtaessa menin tyhmänä pakkaamaan kenttäreppuun vääriä tavaroita, kuten esimerkiksi nahkasormikkaat, pakkastakin sekä pakin ja lusikkahaarukan. Kamoja lastattiin eemeliin kovaa vauhtia ja joku kerkesi oma-alotteisesti heittää meikäläisen kenttärepunkin sinne. Siispä jäin kokonaan ilman aamupalaa. Eipä muillakaan ollut aikaa syödä, kun aikaa oli ehkä 5 minuuttia. 

Yöpymispaikasta marssittiin suoraan ehkä 1,5 kilometriä ampumaradalle. Kaikilla oli läpimärät vaatteet, koska lumipuku ei ainakaan pidä vettä yhtään. Emme tajunneet laittaa lumipuvun alle tai päälle sadeasua, joka meillä jokaisella oli kuitenkin mukana. Marssiminen oli aika helvetin rankkaa liian isoissa varusteissa. Sirpaleliivi ikään kuin sitoo kalat yhteen lantion ja reisien kohdalta niin, ettei pysty edes ottamaan normaalinpituisia askelia. Aikaa ei ole asioilla käyntiin, joten kaikki naiset marssivat maastossa rakko halkeamispisteessä. Vaikka aikaa annettaisiinkin 5 minuuttia, ei siinä ajassa kerkeä kuin ehkä riisua housut, joita jokaisella oli päällä: pikkuhousut, pitkät alushousut, välihousut ja lumipuvun housut, joissa on henkselit. Voi kuinka helppoa olisi olla mies. 

Ampumaradalla vietettiin aikaa monta tuntia. Ammuttiin makuulta, polvelta ja pystystä. Vasta ampumaradalla tajusin itse laittaa sadeasun takin lumipuvun päälle, ettei sateessa kulkeminen ollut niin ikävää. Kun oli ruokailuaika, jouduin kysymään, saisinko käydä penkomassa kenttärepustani pakkini, ettei tarvitsisi lounastakin skipata. Se ei jostain syystä ollut mahdollista, mutta toinen eemelikuskeista lainasi mulle omaa pakkiaan ja söi itse kertakäyttöastioista. Ammuntojen jälkeen joskus klo 15 aikoihin lähdettiin marssimaan takaisin kasarmille. Matkaa oli uskoakseni jotain 3,5 kilometriä. Marssiminen oli raskasta, niin raskasta että alkoi marssiessa jo huimata. Pohkeisiin asti olevia lätäköitä oli polulla koko matkan, tien pielet olivat jäässä ja perkeleen liukkaat. Askel oli lyhyt ja raskas. Kuitenkin selvisin takaisin kasarmille ihan omin jaloin. Kun myöhemmin alkoi vapaa-aika saatiin vihdoin käydä ihanassa kuumassa suihkussa.

Tällä viikolla oli kenttäsairaanhoitajan ja kenttälääkärin pitämä oppitunti. Tunneilla puhuttiin mm. kehonhuollosta, marssimurtumista ja sukupuolitaudeista. Mitä oppitunnilta varsinaisesti jäi mieleen oli, että marssimurtumia voi ennaltaehkäistä pitämällä lihaksistaan huolta. Vahvat, hyvin venytellyt lihakset suojaavat alaraajojen marssimurtumilta. Tässä kuitenkin tulee vastaan ongelma - mulla on ylitaipuvat nivelet, joten vaikka koko kropan lihakset olisivat aivan jumissa, ei se vaikuta liikeratoihin mitenkään. Lihasjumi aiheuttaa mulla vain kovaa kipua. Venyttely ei tähän auta, vaan lihasjumit on setvittävä hierojalla. Foamrollerillakaan en saa tarpeeksi painetta lihaksiin. Aion ensi viikolla kysellä lääkäriaikaa, jotta pääsisin fysioterapeutille. 

Torstaina piti olla aiemmin peruttu cooperin testi. Se peruttiin - taas. Tilalla oli taistelukoulutusta: lippaan vaihto ja häiriönpoisto. Eli periaatteessa koko koulutus oli lippaan irroittamista ja kiinnittämistä. Ei olisi uskonut että moinen voisi olla niin rankkaa. Vapaa-ajalla lähdin kuntotalolle saunomaan ja uimaan. Teki mieleni kokeilla jaksanko uida 200 metriä, koska en todellakaan ollut uimataidoistani kovinkaan varma. Päätin kuitenkin saada leiman kuntopassiini, joten piti olla uimassa 45 minuuttia. Altaassa aloitin heti 200 metrin uinnin ja mietin jaksaisinko uida koko 45 minuuttia koskematta laitoihin tai pohjaan kertaakaan. 200 metriä venyi 400 metriksi, 800 metriksi.... sitten halusinkin jo uida kilometrin, ja lopulta kun 45 minuuttia tuli täyteen olin uinut 1300 metriä, josta 150 metriä uin selkää. Yllätyin tosissaan uimataidostani, en ole uinut vuosiin. Sain passiin leiman, ja tyytyväisenä jatkoin kuntotalolta iltapalalle. 

Torstai-perjantaiyönä minulla oli vuoro 1. apulaispäivystäjänä. Päivystäjän piti siis herättää mut 23:45, jotta päivystysvuoroni voisi alkaa klo 0:00. Heräsin kuitenkin itse yöllä, ja musta tuntui että olisin nukkunut jo useita tunteja. Iski hirveä paniikki, hyppäsin alas punkastani ja aloin kiireellä etsiä kaapin avaimia, että saisin katsottua puhelimesta paljonko kello on. Luulin, että päivystäjä oli unohtanut herättää tai että en ollut herännyt kun päivystäjä oli käynyt ravistelemassa. Ihan kamala olo kyllä. Löysin puhelimeni, kello oli 23:20. No, menin takaisin punkkaan vielä hetkeksi ja kyllähän se päivystäjä sitten lopulta tuli mut herättämään kuten pitikin. Kamat päälle, kirja mukaan, ja vessan kautta päivystäjän pöytään istumaan. Agatha Christien Kortit pöydällä tuli siinä luettua loppuun, harmitti etten ollut ottanut toista kirjaa mukaan siltä varalta. Tein pari tarkastuskierrosta, kuten päivystäjän hommaan kuuluu, ja klo 2:45 kävin herättämässä 2. apulaispäivystäjän jatkamaan päivystämistä 3:00 eteenpäin. Aamulla olin itse päivystämässä 6:30 - 7:15 kun muut olivat aamupalalla. Menin itse aamupalalle kun päivystäjä oli tullu sieltä takaisin. 

Aamupalalle annettiin aikaa 45 minuuttia, mutta tulin takaisin varmaan 15 minuuttia etuajassa. Siitä huolimatta olin muista myöhässä, kun muut olivat jo hakeneet aseet sulkeisjärjestysharjoituksia varten. Kerkesin kyllä mukaan, mutta vähän huonosti valmistautuneena. Sulkeisissa harjoiteltiin aseen eteentuontia ja olallevientiä, sekä hatun poisottamista, laittamista päähän ja rukousasentoa. Koin onnistumisen tunnetta kun kokelas jopa sanoin ääneen "täällä päässä ainakin K:lla menee ilmiömäisesti". Kokelas muisti jopa meikäläisen nimen, eikä tällä kertaa siksi, että olisin niin surkea, vaan siksi että suoriuduin hyvin.

Selvisi, että yksi meidän alikersanteista oli sulkeisten aikana alkanut lukemaan yhtä Agatha Christien kirjaa, jonka olin kiireissäni unohtanut päivystäjän pöydälle. Kävin ilmoittamassa hänelle myöhemmin, että mulla on kirjoja aika paljon tuvassa siviilikaapissa ja voin lainata niitä, mikäli herra alikersanttia kiinnostaa lukea. Saa nähdä tuleeko alikki joskus kyselemään, saattaapi olla. Enhän minä niitä kaikkia kirjoja samaan aikaan tarvitse, ne odottavat siellä kaapissa vuoroaan :D 

Tällä kertaa pääsin lomabussiin, joka tuli Tampereelle suoraan, eikä kiertänyt kuten aikaisemmilla kerroilla. Kerrankin. Ensi viikonloppuna ei kotio päästäkään, vaan ollaan kiinni kaksi viikkoa. Luvassa on lisää maastoharjoituksia ja marssimista. Huhhuh. Mutta tällä kertaa ollaan fiksumpia ja pistetään päälle oikeat kamat, ja mukaan enemmän vaihtovaatetta. Ja oikeat kamat pakataan oikeisiin paikkoihin. Tällä viikolla tirahti itkukin jo useaan otteeseen, saa nähdä miten selviän seuraavat 2 viikkoa.