Seuraavaan kirjoitukseeni aion postata vähäpukeisen kuvan (hui kamala!) kuvan itsestäni, mistä näkee miltä kroppani näyttää tällä hetkellä. Kuvasta näkee siis kaiken sen, mihin en tällä hetkellä ole tyytyväinen. Pidän tätä blogia pystyssä vielä ehkä 6kk, jolloin aion postata uuden, päivitetyn kuvan. Päivitetystä kuvasta toivottavasti näkyy, että jotain muutosta on tapahtunut. Tämä blogi siis muuttuu treeni-huu-haaksi tästä eteenpäin :p

Armeijan jälkeen:

1. Teen viikon verran töitä, lepäilen, hoidan asioita kuntoon.

2. Palkitsen itseni 2 viikon lomalla Lontooseen.

3. Vuoden alusta etsin työharjoittelupaikkaa, menen takaisin kouluun ja teen ohessa töitäkin, mikäli kerkeän.

4. Syön oikein, tarpeeksi paljon, ja käytän ruokiin hyviä tuoreita raaka-aineita.

5. Aloitan treenaamisen kipeästä lonkasta huolimatta. Pyrin kehittämään itselleni sopivan, tarpeeksi rankan treenin (2-3 krt/vko) välttäen rikkomasta lonkkaa. Kyllä varmasti jalkojakin voi treenata monellakin tapaa rasittamatta lonkkia. Ja jos se ei onnistu, keskityn muuhun kroppaan. Pääasia kuitenkin on, että saan laiskistuneen kroppani taas säännöllisesti liikkeelle.

6. Tämä EI ole uudenvuoden lupaus, vaan henkilökohtainen päätös elämänmuutoksesta. Armeijassa oppi monta uutta asiaa, mutta ruokavalio ja liikunta oli aivan p*rseestä. Ei mulla muuta ;p

Jotenkin tuntuu ihmeelliseltä, kuinka aika on loppujen lopuksi mennyt nopeasti. Vasta kuukausi pari sitten havahduin siihen, että vuosi on kohta mennyt. Ensimmäinen puoli vuotta tuntui menevän niin hitaasti, mutta siitä huolimatta ei missään vaiheessa tehnyt mieli lopettaa kesken. Olen kokoajan tiedostanut, kuinka suuri hyöty asepalveluksesta oman alan parissa on. Lopettamisesta olisi ollut enemmän huonoa kuin hyvää.

Lonkka on temppuillut taas yli kaksi kuukautta. En kykene juoksemaan, enkä kantamaan painavaa taakkaa, mutta onneksi loppuaika onkin laboratoriopainotteista. Vuoden kohokohta oli ehdottomasti kahden viikon sotaharjoitus Uumajassa. Siellä pääsi tekemään töitä yhdessä ruotsalaisten, brittien, norjalaisten ja tanskalaisten kanssa. Päästiin jopa tekemään töitä ruotsalaisten kenttälaboratoriossa. 

Kun vihdoin ensi kuussa kotiudun, aion lähteä kahdeksi viikoksi Lontooseen ja toivottavasti tapaan siellä RECCEX-harjoituksessa tapaamiani brittejä. Tämä tulee olemaan ensimmäinen ulkomaanmatkani yksin, joten kyllä jännittää. Kutkuttaa ajatus matkustamisesta täysin omilla ehdoilla, ja pärjäämisestä omillaan vieraassa maassa. 

Maastoharjotuksen jälkeen alkoi lonkka taas vaivata ja kävin lääkärissä. Röntgenkuvissa näkyy muutosta oikeen reisiluun yläpäässä. Meinaten sitä, että siellä saattaa pahimmassa tapauksessa olla rasitusmurtuma. Tässä olisi edessä vielä pari rankempaa fyysistä koetusta, joista pitäisi päästä läpi jos mielii tuolla armeijassa jatkaa. Eniten pelottaa 12 kilometrin pikamarssi, joka täytyy marssia kahteen tuntiin, tai muutoin pitää uusia. Toinen on suunnistus, jossa myös joku aikaraja. 

Pitäis tervehtyä nyt hyvin, että vois alkaa reenata ja valmistautua. Tähän mennessä meikäläinen on viety armeijassa jatkuvasti niin äärirajoille, ettei kehitystä tunnu tapahtuvan ollenkaan. Välillä tuntuu, että kehitys on miltei päinvastaiseen suuntaan. Eilen kävin pitkästä aikaa salilla vapaa-ajalla. Ei tuo lonkka mitään kovin hurjaa maastavetoa kestä, mutta sain jonkin verran reenattua. Nyt olis vuorossa palauttava pyöräilylenkki.

On taas mennyt välillä paremmin, välillä huonommin. Lähettiin perjantaina Tampereelle porukalla ja syömään ihan alkajaisiksi. Sitten porukka meni hotelliin ja muualle vaihtaan siviilivaatteita päälle ja tälläytymään baari-iltaa varten. Paras kaveri punkkasi hiihtoloman ajan mun kämpillä, koska työpaikka oli sopivasti ihan tässä mun kämpän lähellä. Kerroin sille sitten, että oon kotona puol kuuden aikoihin, jonka jälkeen puhelin teki äkkikuoleman, eikä enää suostunut latautumaan tai pysymään päällä. Sitten muistin, että olin menossa sinne syömään, enkä mitenkään pystynyt kaverille sitä ilmottamaan. Arvatenkin se soittelee koko suvun läpi ja kyselee onko musta kuulunut. Just niin huolissaan se varmaan siellä kotona olisi :D Noooh menin tosiaan sinne syömään, ja kerkesin inttikavereiden kanssa käydä Alkossakin. Kotio ku pääsin, niin olihan se kaveri joo ollut ihan huolesta sekasin :'D Mutta ei kuitenkaan ollut suvulle vielä soitellut ku vaan yhdeltä kaverilta kysellyt. 

Ennen baariin lähtöä kävin verkkokauppa.comissa ostamassa uuden puhelimen, koska ton edellisen takuu meni tietysti umpeen just 17.1. eli vähän reilu kuukausi sitten. Mikä ylläri. Sit äkkiä kotio, uusi luuri latautumaan, ja sit tyttö lähti kylppäriin tälläämään itseään baaria varten. Kympin jälkeen pääsin bussipysäkille ja kaupunkiin. Hotellissa aloteltiin ja siitä Roskaan jatkamaan. Ihan jees meininki, muutamia pikkujuttuja lukuunottamatta. Lopulta oli tarkotus mennä koko 10-päisen porukan kesken hotellihuoneeseen joka oli tarkotettu ehkä 4-5 hengelle. Itse kuitenkin viime hetkellä päätin sittenkin lähteä kotiin yöksi kamun viereen :D

Päästiin kokeilemaan napalmipalolta suojautumista, sekä kyynelkaasulta suojautumista suojanaamarein ja sadeasuin. Suojanaamari ei meikäläisellä ekalla kerralla ihan tiivis ollutkaan ja hengitin kyynelkaasua. Ei ollu kivaa, ei. Sen jälkeen kirveli nielua, nenää ja ihoa. En vieläkään tiedä onko tämä tän hetkinen nuha oikeasti nuhaa, vai johtuuko kyynelkaasuärsytyksestä. Ainakin iho rohtui ja alkoi kuoriutua parin päivän sisällä.

Itse hyydyin marssilla jo alussa. Taisin ehkä yhteensä 8 kilometriä marssia kun olin jo ihan sippi. Osittain ehkä johtui siitä kyynelkaasun hengittelystä. Mutta muuten lähinnä siitä, etten ole lähtötasolta yhtä voimakas ja kestävä kuin muut. Kolmen kilometrin matkalla jäin varmaan kilometrin muita jälkeen, enkä jaksanut kävellä nopeampaa. Siinä alkoi jo lihakset olla väsyneet niin, että nilkat ja polvet alkoivat muljua ja naksua. Oli helvetin liukasta niin luonnollisesti maastoharjoituksen aikana olin jo tuossa vaiheessa kaatunut toistakymmentä kertaa. Seuraavan marssin kuljinkin jo eemelin kyydissä kun en oikeasti enää uskonut pystyväni marssimaan enempää. Ja taas tunsin, kuinka tupakaverit varmaan inhoovat mua. Porukka marssi varmaan 1,5 tuntia kokonaan ilman taukoja, ja vielä todella kovaa vauhtiakin. En olisi kuuna päivänä pysynyt niiden matkassa. Siellä kyllä miestä jo putoilikin kyydistä, ainakin yksi haettiin ambulanssillakin. Noin pitkällä marssilla olisi pitänyt olla vähintään yksi taukokin, vaan ei ollut, koska oli niin kiire.

Luvassa oli valoshow, jossa räjäytettiin telamiina, ammuttiin valojuovia ja muuta kivaa. Ihan komee show. Siinä kaikki istuskeltiin maassa tunnin ajan, ja tottakai sain siinä sitten virtsatietulehduksenkin vielä. Mut evakuoitiin takaisin kasarmille, koska nilkat ja polvet, nielussa jotain vikaa ja virtsatietulehdus. Seuraavana aamuna sitten suoraan terveysasemalle. En nyt ollut sentään ainoa, joka joutui harjoituksesta pois, mutta noloa se oli silti. Tupakaveri mulle sen sanoikin jo suoraan: "Jos joku asia vähänkin on susta epämukavaa niin sä luistat siitä keinolla millä hyvänsä. Jos sulla on noin paska asenne niin sä et tuu selviimään täällä." En viitsinyt lähteä väittämään vastaan, vaikka asia ei ihan noin olekaan. Mutta totta se on, etten välttämättä tule selviämään tuolla. Asenteen korjaamiseen tuun varmaan tarvitsemaan avuksi kukkatippoja, mut suurin ongelma on oman pään sisällä. Tuntuu vaan oikeasti siltä, etten kuulu tohon porukkaan. Haluaisin vaan vetäytyä omiin oloihini, ja lakata murehtimasti siitä, mitä mieltä ne musta on. 

Sairastelun vuoksi jouduin 12 muun alokkaan kanssa jäämään vielä perjantaina kasarmille. Lauantaille oli sovittu rästipäivä, jolloin kaikki maastoharjoituksista paitsijääneet saisivat paikkausta koulutuksiin. Eli lomille päästiin lopulta vasta lauantaina. Varuskunnasta hoidettiin kyyti Huittisiin ja sieltä pääsi bussilla Tampereelle. Oli aivan ihmesekoilua koko kyytien järjestäminen, mutta onnistuihan se lopulta. Tänään olisi sitten taas meno takaisin. Ensiviikolla on vala, ja sitten luvassa pitkä viikonloppu. Huhhuh. Tekee ihan hulluna mieli mennä syömään Ruby&fellasiin. Oon jo muutama päivää kuolannut niitä safkoja. 

Tabletti oli kyllä aivan surkea kapine tuolla, vaikka siinä netti olikin. Kun ei sillä voi katsoa leffoja, eikä sillä voi sitä, eikä sillä voi tätä. Otan siis mukaan tuon mun läppärin ja varapuhelimen, joka toimii nettitikkuna. Näppärää.

Ja illalla ajattelin käydä siellä Rubyssä syömässä ennen ku bussi lähtee. Ja sitä ennen voisin kyllä vähän siivota täällä kämpillä :D

Se on moro.

Illalla kenttärovasti tuli pitämään kenttämessun, mutta siihen ei ollut pakollista osallistua, mikäli ei halunnut. Vaihtoehtona oli keskustella kokelaan ja muun porukan kanssa intistä, ja siitä millaisia ajatuksia ja tuntemuksia se on herättänyt.

Yö jaettiin tunnin vartiovuoroihin, jolloin kukin vartiovuorossa oleva taistelija tarkkaili teltan lähimaastoa, sekä teltan sisällä olevaa kamiinaa lisäten siihen puita tarpeen tullen. Oma vartiovuoroni oli 2:00 - 3:00. Vaatteet olivat aivan märät jo illalla, mutta niitä sai mukavasti kuivumaan kuivausriu'uille teltan sisälle. Aamulla herättiin 5:45, jotta oltiin kuudelta purkamassa telttaa. Teltan purku ei oikeen ottanut onnistuakseen, kun ei meidän ryhmänjohtajaa tunnut yhtään kiinnostavan opettaa meitä. Ryhmänjohtaja ei ottanut itselleen edes vartiovuoroa, vaan nakitti sen mieluummin yhdelle meistä niin, että yhdellä meistä oli kaksi erillistä vartiovuoroa, samalla kun ryhmänjohtaja tyytyväisenä nukkui lämpimässä teltassa. Vettä satoi koko aamun, ja satoi vielä päivälläkin.

Meillä oli mukana taistelureppu, jota kannettiin mukana marssiessa ja suurempi kenttäreppu, jossa oli muun muassa telttapatja, makuupussi, sekä vaihtovaatetta. Aamukiireessä ryhmänjohtajan hoputtaessa menin tyhmänä pakkaamaan kenttäreppuun vääriä tavaroita, kuten esimerkiksi nahkasormikkaat, pakkastakin sekä pakin ja lusikkahaarukan. Kamoja lastattiin eemeliin kovaa vauhtia ja joku kerkesi oma-alotteisesti heittää meikäläisen kenttärepunkin sinne. Siispä jäin kokonaan ilman aamupalaa. Eipä muillakaan ollut aikaa syödä, kun aikaa oli ehkä 5 minuuttia. 

Yöpymispaikasta marssittiin suoraan ehkä 1,5 kilometriä ampumaradalle. Kaikilla oli läpimärät vaatteet, koska lumipuku ei ainakaan pidä vettä yhtään. Emme tajunneet laittaa lumipuvun alle tai päälle sadeasua, joka meillä jokaisella oli kuitenkin mukana. Marssiminen oli aika helvetin rankkaa liian isoissa varusteissa. Sirpaleliivi ikään kuin sitoo kalat yhteen lantion ja reisien kohdalta niin, ettei pysty edes ottamaan normaalinpituisia askelia. Aikaa ei ole asioilla käyntiin, joten kaikki naiset marssivat maastossa rakko halkeamispisteessä. Vaikka aikaa annettaisiinkin 5 minuuttia, ei siinä ajassa kerkeä kuin ehkä riisua housut, joita jokaisella oli päällä: pikkuhousut, pitkät alushousut, välihousut ja lumipuvun housut, joissa on henkselit. Voi kuinka helppoa olisi olla mies. 

Ampumaradalla vietettiin aikaa monta tuntia. Ammuttiin makuulta, polvelta ja pystystä. Vasta ampumaradalla tajusin itse laittaa sadeasun takin lumipuvun päälle, ettei sateessa kulkeminen ollut niin ikävää. Kun oli ruokailuaika, jouduin kysymään, saisinko käydä penkomassa kenttärepustani pakkini, ettei tarvitsisi lounastakin skipata. Se ei jostain syystä ollut mahdollista, mutta toinen eemelikuskeista lainasi mulle omaa pakkiaan ja söi itse kertakäyttöastioista. Ammuntojen jälkeen joskus klo 15 aikoihin lähdettiin marssimaan takaisin kasarmille. Matkaa oli uskoakseni jotain 3,5 kilometriä. Marssiminen oli raskasta, niin raskasta että alkoi marssiessa jo huimata. Pohkeisiin asti olevia lätäköitä oli polulla koko matkan, tien pielet olivat jäässä ja perkeleen liukkaat. Askel oli lyhyt ja raskas. Kuitenkin selvisin takaisin kasarmille ihan omin jaloin. Kun myöhemmin alkoi vapaa-aika saatiin vihdoin käydä ihanassa kuumassa suihkussa.

Tällä viikolla oli kenttäsairaanhoitajan ja kenttälääkärin pitämä oppitunti. Tunneilla puhuttiin mm. kehonhuollosta, marssimurtumista ja sukupuolitaudeista. Mitä oppitunnilta varsinaisesti jäi mieleen oli, että marssimurtumia voi ennaltaehkäistä pitämällä lihaksistaan huolta. Vahvat, hyvin venytellyt lihakset suojaavat alaraajojen marssimurtumilta. Tässä kuitenkin tulee vastaan ongelma - mulla on ylitaipuvat nivelet, joten vaikka koko kropan lihakset olisivat aivan jumissa, ei se vaikuta liikeratoihin mitenkään. Lihasjumi aiheuttaa mulla vain kovaa kipua. Venyttely ei tähän auta, vaan lihasjumit on setvittävä hierojalla. Foamrollerillakaan en saa tarpeeksi painetta lihaksiin. Aion ensi viikolla kysellä lääkäriaikaa, jotta pääsisin fysioterapeutille. 

Torstaina piti olla aiemmin peruttu cooperin testi. Se peruttiin - taas. Tilalla oli taistelukoulutusta: lippaan vaihto ja häiriönpoisto. Eli periaatteessa koko koulutus oli lippaan irroittamista ja kiinnittämistä. Ei olisi uskonut että moinen voisi olla niin rankkaa. Vapaa-ajalla lähdin kuntotalolle saunomaan ja uimaan. Teki mieleni kokeilla jaksanko uida 200 metriä, koska en todellakaan ollut uimataidoistani kovinkaan varma. Päätin kuitenkin saada leiman kuntopassiini, joten piti olla uimassa 45 minuuttia. Altaassa aloitin heti 200 metrin uinnin ja mietin jaksaisinko uida koko 45 minuuttia koskematta laitoihin tai pohjaan kertaakaan. 200 metriä venyi 400 metriksi, 800 metriksi.... sitten halusinkin jo uida kilometrin, ja lopulta kun 45 minuuttia tuli täyteen olin uinut 1300 metriä, josta 150 metriä uin selkää. Yllätyin tosissaan uimataidostani, en ole uinut vuosiin. Sain passiin leiman, ja tyytyväisenä jatkoin kuntotalolta iltapalalle. 

Torstai-perjantaiyönä minulla oli vuoro 1. apulaispäivystäjänä. Päivystäjän piti siis herättää mut 23:45, jotta päivystysvuoroni voisi alkaa klo 0:00. Heräsin kuitenkin itse yöllä, ja musta tuntui että olisin nukkunut jo useita tunteja. Iski hirveä paniikki, hyppäsin alas punkastani ja aloin kiireellä etsiä kaapin avaimia, että saisin katsottua puhelimesta paljonko kello on. Luulin, että päivystäjä oli unohtanut herättää tai että en ollut herännyt kun päivystäjä oli käynyt ravistelemassa. Ihan kamala olo kyllä. Löysin puhelimeni, kello oli 23:20. No, menin takaisin punkkaan vielä hetkeksi ja kyllähän se päivystäjä sitten lopulta tuli mut herättämään kuten pitikin. Kamat päälle, kirja mukaan, ja vessan kautta päivystäjän pöytään istumaan. Agatha Christien Kortit pöydällä tuli siinä luettua loppuun, harmitti etten ollut ottanut toista kirjaa mukaan siltä varalta. Tein pari tarkastuskierrosta, kuten päivystäjän hommaan kuuluu, ja klo 2:45 kävin herättämässä 2. apulaispäivystäjän jatkamaan päivystämistä 3:00 eteenpäin. Aamulla olin itse päivystämässä 6:30 - 7:15 kun muut olivat aamupalalla. Menin itse aamupalalle kun päivystäjä oli tullu sieltä takaisin. 

Aamupalalle annettiin aikaa 45 minuuttia, mutta tulin takaisin varmaan 15 minuuttia etuajassa. Siitä huolimatta olin muista myöhässä, kun muut olivat jo hakeneet aseet sulkeisjärjestysharjoituksia varten. Kerkesin kyllä mukaan, mutta vähän huonosti valmistautuneena. Sulkeisissa harjoiteltiin aseen eteentuontia ja olallevientiä, sekä hatun poisottamista, laittamista päähän ja rukousasentoa. Koin onnistumisen tunnetta kun kokelas jopa sanoin ääneen "täällä päässä ainakin K:lla menee ilmiömäisesti". Kokelas muisti jopa meikäläisen nimen, eikä tällä kertaa siksi, että olisin niin surkea, vaan siksi että suoriuduin hyvin.

Selvisi, että yksi meidän alikersanteista oli sulkeisten aikana alkanut lukemaan yhtä Agatha Christien kirjaa, jonka olin kiireissäni unohtanut päivystäjän pöydälle. Kävin ilmoittamassa hänelle myöhemmin, että mulla on kirjoja aika paljon tuvassa siviilikaapissa ja voin lainata niitä, mikäli herra alikersanttia kiinnostaa lukea. Saa nähdä tuleeko alikki joskus kyselemään, saattaapi olla. Enhän minä niitä kaikkia kirjoja samaan aikaan tarvitse, ne odottavat siellä kaapissa vuoroaan :D 

Tällä kertaa pääsin lomabussiin, joka tuli Tampereelle suoraan, eikä kiertänyt kuten aikaisemmilla kerroilla. Kerrankin. Ensi viikonloppuna ei kotio päästäkään, vaan ollaan kiinni kaksi viikkoa. Luvassa on lisää maastoharjoituksia ja marssimista. Huhhuh. Mutta tällä kertaa ollaan fiksumpia ja pistetään päälle oikeat kamat, ja mukaan enemmän vaihtovaatetta. Ja oikeat kamat pakataan oikeisiin paikkoihin. Tällä viikolla tirahti itkukin jo useaan otteeseen, saa nähdä miten selviän seuraavat 2 viikkoa.

Lomakyydin oli määrä lähteä Linja-autoasemalta 19:50 maanantai-iltana. Lähdin itse pari tuntia aiemmin jo kaupunkiin, että kerkesin vielä löytää itselleni rannekellon. On nimittäin ihan hyödyllistä tietää intissä mitä kello milloinkin on. Pysyy nimittäin huomattavasti paremmin kärryillä, millon mennään sinne tai tänne ja tehdään sitä tai tätä. Joskus on ihan hyödyllistä tietää jo ennen kuin huudetaan 10 minuuttia. Löysin näppärän vesitiiviin rannekellon ja tyytyväisenä istahdin kahvilaan teelle ja lukemaan Agatha Christien Askel tyhjyyteen -kirjaa.

Samaan pöytään istahti kohta yksi meidän alikersanteista, jonka kanssa ollaan ilmeisesti oltu ihan melkein naapureita joskus tuolla Teiskossa. Se kävi vähän hassusti esille ekoja lomia edeltävänä iltana, kun alikit esittäytyivät meille ja kertoivat itsestään joitain perusjuttuja. Itse en tunnistanut miestä ollenkaan, enkä kokenut edes, että olisi yhtään tutun näköinen. Mutta kun kyseessä on mies, joka on mua 5 vuotta nuorempi, se ei sittenkään kuulosta yhtään ihmeelliseltä. En varmasti ole yläasteen pihasta paljoa ala-asteen puolelle katsellut :D Mies on parhaan kaverini pikkuveljen kaveri, joten olen oikeasti voinut nähdä tyypin jossain muuallakin kuin vaan Teiskossa. Mutta ihan tyytyväinen ollaan päästy juttelemaan, vaikuttaa tosi asialliselta tyypiltä. Hengailtiin siinä ja tapettiin aikaa, juteltiin inttijuttuja ja muita juttuja. Sitten kun alkoi olla aika, niin hipsittiin samaa matkaa Linja-autoasemalle ja moikkailtiin yhtä ja toista alokasta ja alikkia, joita sieltä ovesta tuli ripotellen. Mentiin bussiin saman tien kun semmonen ilmestyi, ja bussi olikin jo 19:20 matkalla kohti Säkylää ja oli perillä mukavasti jo klo 21. Kerettiin kivasti purkaa lomareput, tehdä iltatoimet ja ottaa iisisti ennen hiljaisuutta. 

Seuraava päivä olikin sitten jo aika raskas. Oli nimittäin tetsaus-tiistai. Päälle vedettiin talvivaatteet, saappaat, sirpalesuojaliivi ja tetsari (taisteluliivi) kaikkine taskuineen. Taskuissa on ensiaputarvikkeet, metallinen kenttälapio, aseen lippaat, remmejä, aseen puhdistussetti ja muuta pientä roinaa. Mukaan myös rynnäkkökivääri, ja päähän kypärä. Molemmat liivit ovat vähän turhan reippaan kokoisia, ihan jopa paksun talvivaatetuksenkin päälle vedettäviksi. Sirpaleliivin suojaläppä, joka suojaa reisivaltimoita, laskeutuu meikäläisellä polviin asti, ja alkaa jo huomattavasti haitata liikkumista. Toivottavasti voin vaihtaa sen vielä joskus vaikka M tai S kokoon.

Kaikki kamat päällä talsittiin parin sadan metrin päähän metsään harjoittelemaan sotilaan liikkumista maastossa. Siihen kuului varmaan 100 metriä ryömimistä ja konttaamista aseen kanssa. Aseeseen ei saisi mennä yhtään lunta tai muuta höttöä, joten näissä ase pitäisi saada pysymään hallitusti irrallaan maasta. Siinä en onnistunut. Voin sanoa, että myös pienet kävyt siellä lumen alla v*tuttivat aika urakalla, tekivät niin hyvää polvilumpioille ja kyynärpäille. Oli todella rankkaa, todella. Piti jo psyykata itseä kun alkoi voimat loppua: "ei tää kestä kauaa, kohta tää on ohi." Kipu oli todellista kun polvet oli runnottu oksiin ja käpyihin, ja rintalihas venähti jo heti alussa. Ase painaa vain nelisen kiloa (??), mutta joissain kohdin sekin on liikaa. Tetsarin taskuista jäin jatkuvasti kiinni millon mihinkin, ja kun käskettiin polkea liikettä ryömimiseen enemmän jaloilla, ei sekään tahtonut onnistua sen liian pitkällä roikkuvan suojaläpän takia. Tuntui, että kun polkaisi itseään eteenpäin, polkaisi samalla varusteista itseään taaksepäin. Ja aina muut odott viimeisenä myllertävää alokas K:ta, joka oli taas porukan heikoin ja hitain. Huomasin siinä tupakaverin tyytyväisen ilmeen, kun hän seurasi mun huonoa suoritusta. Että sitten inhoan ihmisiä, jotka nauttii toisen epäonnistumisesta.

Maassa ryönäämisen lisäksi harjoiteltiin hiipimistä ja juoksemistakin. Ja eiköhän alokas K. ollut siellä hangessa naamallaan :'D Aseen piippu ja tähtäimet aivan umpilumessa viimeistään siinä kohtaa. Lopulta käveltiin kiertotietä takaisin kasarmille. 

V*tutus oli jotain ihan käsittämätöntä. Mutta taas kun sitä alkoi miettiä kuinka porukan huonoinkin tulee kehittymään, ja ehkä jo seuraavalla kerralla menee tuo kaikki paremmin ja nopeammin kuin edellisellä kerralla. Paha mieli oli ohi, jäljellä oli enää mustelmat ja vihlova rintalihas.

Keskiviikkona piti olla ensimmäisellä joukkueella juoksutesti, ja toisella joukkueella lihaskuntotestit. Pakkasta oli kuitenkin yli 17 astetta, joten cooperkiellon takia juoksutesti peruttiin. Kaikilla oli lihaskuntotestit. Kuntotalolla tehtiin ensin lämmittelypunnerruksia, juoksemista, hyppimistä, vatsoja jnejne. Sitten alkoi testit kuntopiirityyliin: Punnerrukset, vauhditon pituushyppy, istumaannousut, ja mittauspisteinä paino, pituus ja vyötärön ympärys. Omat tulokset olivat paremmat kuin viimeksi varsinkin, kun nyt oli käytössä myös naisten pisterajat, jotka ovat miesten pisterajoja hieman alhaisemmat. Juoksutestiä ei vielä tehty. Vyötärön ympärykseksi mitattiin 72 cm ja painoksi 62,7 kg, molemmat hyvin mahdollisia. Pituudeksi mitattiin 159 cm. Terveyskeskuksessa mitattiin 158,8 cm. Huvittavaa sinänsä, nimittäin olen tähän asti ollut 161,5 cm :D 

Torstaina lähdettiin taas ampumaradalle harjoittelemaan polvelta ampumista. Vaikka jatkuvasti säikähdän rynnäkkökiväärien pauketta, ammunnat meni aika hyvin. Ammuin 150 metristä polvelta, ihme kyllä, paremmat pisteet kun aiemmin makuulta. Sain kymmenen laukauksen sarjaan jopa pari kymppiäkin. Vaikka oli hullun kylmä, syötiin ulkona, ja käytiin iljettävän jäisessä ja pahanhajuisessa huussissa pissalla xD hirvitys. Ruoaksi oli torstairuokaa, eli hernekeittoa ja pannukakku. Huomasin tässä kohtaa, ettei mulla ollut mukana lusikkahaarukkaa ollenkaan, joten hernis jäi väliin. Vetäsin näkkärin ja pannarin nassuun ja hörppäsin kaksi pakin kannellista mehua. Sormet ja varpaat oli olleet aivan jäässä jo siitä lähtien kun astuttiin bussista pihalle, eli jo 2-3 tuntia. Mehun juonnista kului ehkä tunti aikaa, ja palelu loppui kuin seinään. Ihmeellistä, miten neste auttaa tohon tarkenemiseen. Ja kuinka nestehukka voi aiheuttaa sen, että palelee helpommin. Ampumaradalla ammuttiin kukin yhteensä viitisenkymmentä laukausta. Radalle lähdettiin 7:30 ja takaisin tultiin 14:30, eli aikaa kului ihan kiitettävästi ulkoilmassa.

Perjantaina oli pyykinvaihto. Liinavaatteet oli vaihdettu jo edellisenä perjantaina, mutta jostain syystä käsky kävi, että jokaisen piti vaihtaa ne myös tänä perjantaina. Keskiviikosta lähtien oltiin jännitetty perjantaita sillä, että onko luvassa juoksutesti, vai perutaanko se taas. Oltiin vähän niin ja näin, eikä vastausta meinannut kuulua, joten käytiin tekemässä pyykinvaihtokin ilman urheiluvaatteita sillä, että saatiin vastaukselle pelattua lisää aikaa. Lopulta juoksutesti peruttiin taas, koska pakkasta oli 18 tai 19 astetta.  Pyykinvaihdossa vein pyyhkeen vaihtoon, mutta unohdin ottaa uuden tilalle - että helvetti soikoon! Joko ensi kerralla jätän yhden pyyhkeen ja otan tilalle kaksi, tai sitten vaan teen häviämisilmoituksen ja toivon, ettei minua pistetä "hukattua" pyyhettä maksamaan. Lisäksi vaihdoin lomapuvun ja lomapakkastakin pienempiin kokoihin. Lomahousuista sain kuitenkin yhtä kokoa pienempien asemesta kaksi kokoa pienemmät, ja kyllä muuten onkin pienet! Hädin tuskin sain niitä päälle.

Käsky kävi, että pitää olla yksikön käytävällä kolmessa rivissä 10 minuutissa. Minuutin päästä se olikin jo viisi minuuttia, toisen minuutin päästä enää minuutti. Kerkesin väkisin kiskoa housut päälleni ja laittaa vyön niin, ettei housut valu eikä repsota. Vetoketju ja nappi jäivät molemmat auki (koska en yksinkertaisesti saanut niitä kiinni eikä aikaa ollut). Lomatakki peikki kuitenkin koko lantion niin, ettei housuista näkynyt vetoketjua lainkaan. Seisoin käytävällä kolmirivissä ihan muina naisina housut auki :'D Enkä jäänyt edes kiinni. Pakko sanoa kyllä, näillä kokelailla, jotka tällä viikolla tulivat, ei ole kyllä mitään ajantajua. Sain parissa päivässä jo muutenkin semmoisen kuvan, että ovat aivan m*lkkuja, ja ihan turhaan. SLUKissa asiat hoituu ihan käskemällä, ilman ylimääräistä huutoakin. Itseasiassa asiat hoituu paremmin käskemällä kuin riehumalla. Kaikkeen tottuu, paitsi jääpuikkoon tiedät-kyllä-missä. Eli kai tähänkin sitten :) Vaikka on välillä semmonen fiilis, että haluais pois, niin silti toteaa vaan, että asiat vois olla huonommin. Varsinkin, jos tässä vaiheessa lopettaisin kesken ja yrittäisin päästä koulussa takaisin rutiiniin kiinni. Jos lopettaisin, olisi raha-asiat tosi huonosti, söisin huonosti, laiskistuisin, motivaatio olisi ihan nollassa ja pahimmillaan jopa masentuisin. Ja tiedän, että lähteminen kaduttaisi viimeistään siinä kohtaa.

Eli vaikka pelottaa nähdä miten jatkossa pärjään, ja miten tässä käy, niin tuli tänne jäädäkseni, ja parhaani aion antaa. Koska kiitos seisoo kaiken tuskan ja aikaisten aamujen takana. Ja lopussa on kaikki ovet auki, enää tarvitsee vain valita.

Lounaalle mentiin normaalisti. Itse hotkaisin ruokani nopeasti ja hipsin sotilaskotiin hakemaan munkkeja äidin luo vietäväksi, kerta sinne olin matkalla. 

Kaappi- ja tupatarkastus meni kerrasta läpi. Kysyin kersantilta luvan ottaa palvelushousut lomille mukaan siltä varalta, että liian pienet lomahousut (jotka sain muuten vedettyä jopa kiinni, kun poistin yhdet välihousut) leviävät päälle loman aikana. No, Puolustusvoimat tuskin haluaa, että varusnainen tulee lomilta ammottava reikä housujen haaroissa. Mieluummin sitten ihan ehjät palvelushousut jalassa.

Lomakyyti lähti lopulta jopa aikaisemmin kuin viimeviikolla, mutta oli silti 10 minuuttia myöhemmin perillä. Ja taas se äiti siellä odotteli ja ihmetteli kun ei mitään kuulunut. Melkein jo ymmärrän, miksi jotkut vaan kulkevat omilla autoillaan omakustanteisesti mieluummin kuin ilmaisilla lomakyydeillä.

Sunnuntaina olisi sitten meno takaisin.

Ensimmäisten kahden viikon aikana onnistuin saamaan mahani tosi kipeäksi. Armeijassa syödään tosi paljon leipää. Aamupalalla on puuroa, ja iltapalalla ei välttämättä ole mitään muuta kun leipää ja hedelmä. Massuni on melko herkkä viljoille, vaikken keliaakikko olekaan. Kuitenkin kun vaihtoehtoina on "syöt tätä, tai et mitään" niin sitä tulee syötyä juurikin sitä. Olis hyvä olla jotain hyvin säilyvää evästä kaapissa niitä päiviä varten kun ei saa syötyä tarpeeksi hyvin. Lisäksi ulkona olemisesta johtuen tupalaiselle iski pikkuflunssa, eikä malttanut kuitenkaan mennä terveydenhoitajalle. Siitä johtuen koko tupaväki on nyt flunssassa. Mukaanlukien minä, jolta mikään pikkuflunssa ei lähde ilman antibiootteja. Siinä pikkuköhässä tuli oltua 5 tuntia ulkoilmassa ampumaradallakin. Eipä onneksi pahentunut, vaikka varpaat palelikin.

Vaikka meillä on tuvassa ihan jees yhteishenki, ja tullaan yleensä toimeen niin välillä silti jossain hiertää. Joillain on tapana ihan totaalisesti ignoorata asioita ja kysymyksiä, mitä heille esitetään. Eikä takuulla ole kuulemisesta kiinni, koska kuitenkin katsotaan kohti sen hetken kun heille puhuu, mutta sitten vaan jatketaan omia juttuja. Tuntuu välillä siltä, että olen niin yhdentekevä, ettei tyhmät kysymykseni ole vastaamisen arvoisia. Jos teen jonkin virheen, sanon tai teen jotain väärin, silloin kyllä takuuvarmasti huomataan ja kommentoidaan, vaikka juuri hetki sitten kysyin asiasta, ilman vastausta. 

Pääsin ensimmäisille lomille perjantaina. Lomakyydillä pääsin Linja-autoasemalle puoli kuuden aikoihin, ja siitä suorilta Sotilaskodin munkkipussin kanssa porukoille kahvittelemaan. Takaisin lähden tänään iltasella. Meille oli läpivientiaikatauluun merkitty lauantai ja sunnuntai viikonloppuvapaata ja vielä maanantai henkilökohtaista lomaa. HL loman tarkoitus oli antaa alokkaille yksi arkipäivä aikaa vielä hoitaa omia asioitaan. Itse olin omani jo kyllä hoitanut, mutta käytin sen silti hyväksen ja kävin urheiluhierojalla tänään aamulla. Lauantaina käytiin äidin kanssa kaupoilla. Etsinnässä oli rannekello, vedenkeitin, pyykkipussi ja evästä kaappiin. Pieni vedenkeitin olisi siinä mielessä kätevä, että tuvassa voisi vapaa-ajalla keittää vettä teehen, mehuun, flunssalääkkeeseen, pikakahviin, nuudeleihin tms. Kello on periaatteessa välttämätön, että pysyy edes jotenkin aikataulussa, kerta puhelinta ei voi käyttää. Kaupasta löytyi lisäksi riisisuklaata, pika-riisinuudeleita ja suklaasoijamaitoa viljattomaksi+laktoosittomaksi evääksi. Varsikenkiin löytyi geelipohjalliset, mahtaakohan olla niin hyvät kun miltä vaikuttivat. 

Pakkasin lisäksi mukaan oman kokouikkarin, ettei tarvi ainakaan vapaa-ajalla käyttää sitä armeijan kamalaa L-kokoista (vai oliko peräti XL..?) sinistä uimapukua. Uiminen on ihan mukavaa ja hyvää liikuntaa kunhan ei tarvi pelätä, että vilahtaa. Varustelekasta tilasin vihreitä saapassukkia, kerta armeijalla ei juurikaan ole sukkia näin pieniin jalkoihin. Muiden vaatteiden kanssa on käynyt parempi tuuri, kun ovat löytäneet mulle pienimpiä kokoja. Nyt saa nähdä, saanko kaiken tän kaman mahtumaan tuohon puolustusvoimien reppuun. 

Jossain määrin olo on vähemmän jännittynyt kun on hyvässä seurassa. Ei kokoajan tule stressattua inttiin lähtöä. Se on jännä tunne sinänsä, samalla kun toivois, että nämä päivät menis nopeammin että pääsis äkkiä sinne, niin samalla voivottelee mielessään sitä, kuinka vähän aikaa on enää jäljellä.

Viimeiset pari päivää olen tässä yrittänyt rukata tuota unirytmiä semmoseen kuntoon, ettei aamuheräämiset mene heti alusta ihan penkin alle :D Tässä lomaillessa on tullut mentyä nukkuun vasta aamun tunneilla, ja heräilty joskus iltapäivällä.

Tänään on luvassa kämpän laittaminen siihen kuntoon, ettei täällä esimerkiksi ruuat kävele kahden viikon päästä ovelle vastaan. Eli jääkaapista pitäis pistää pois kaikki semmoset ruuat, mitkä ei kahta viikkoa tule säilymään, olen kyllä pyrkinyt ostamaan vain tarvittavia aineksia ja niin vähän, ettei mitään tarvisi ainakaan hukkaan heittää. Biojäteastia pitää ehdottomasti muistaa tyhjätä, pahvit ja muovit vois toki myös käydä tyhjentämässä. Tiskikone täytyy varmaan pyöräyttää käyntiin vielä tänään ja hoitaa tyhjäksi, ettei jää mitään tiskiä sinne haisemaan.

Kaveri ehdotti, että otettaisiin musta semmoset ennen-kuvat, joihin voisi sitten vuoden päästä verrata uutta itseäni. Sikäli-mikäli armeijassa mitään muutosta kroppaan edes tapahtuu. Oon toki jo valmiiksi jossain määrin lihaksikas, mutta sittenhän sen näkee. Ihan hyvä idea.

Alla ihan viimeisimpiä musta otettuja kuvia. Tämä on omasta mielestä paras, kun siinä näkyy selkälihoja, sekä paljon puhutut pakarat ;D Pahoittelen, jos tämä kuva on ollut esillä jo ihan ärsyttävyyteen asti. 

Sit vielä tänään pitäis käydä kaupassa hakemassa jotain semmosta evästä, millä pärjää huomenna. Olen kuitenkin melko aikaisin lähdössä, nimittäin juna lähtee jo 8:07. Säkylässä pitäisi olla klo 16 mennessä, itse tulen todennäköisesti olemaan siellä jo aamupäivän puolella. Siinähän on enemmän kuin tarpeeksi aikaa hakea kamoja ja asettua taloksi.