Olen tähän asti ollut tyytyväinen itseeni ja kroppaani. Edellisen kerran kun aloin olla tyytymätön kroppaani, tein asiaan muutoksen. Niin aion tehdä nytkin. Armeijan aikana on lonkkavian takia tullut liikuttua aivan liian vähän. Sen sijaan olen mässäillyt karkkia, katselut sarjoja, löhöillyt ja nukkunut tylsyyden vuoksi. Siihen tulee kuitenkin muutos vuoden alussa. Olen kuullut monesti uudenvuoden lupauksista, jotka ei tapahdu, tai jotka tehdään vain lupaamisen vuoksi. Itse en moisista perusta, vaan haluan oikeasti pistää kropan ja mielen kuntoon niinkuin ne olivat ennen armeijaa.

Seuraavaan kirjoitukseeni aion postata vähäpukeisen kuvan (hui kamala!) kuvan itsestäni, mistä näkee miltä kroppani näyttää tällä hetkellä. Kuvasta näkee siis kaiken sen, mihin en tällä hetkellä ole tyytyväinen. Pidän tätä blogia pystyssä vielä ehkä 6kk, jolloin aion postata uuden, päivitetyn kuvan. Päivitetystä kuvasta toivottavasti näkyy, että jotain muutosta on tapahtunut. Tämä blogi siis muuttuu treeni-huu-haaksi tästä eteenpäin :p

 

Armeijan jälkeen:

1. Teen viikon verran töitä, lepäilen, hoidan asioita kuntoon.

2. Palkitsen itseni 2 viikon lomalla Lontooseen.

3. Vuoden alusta etsin työharjoittelupaikkaa, menen takaisin kouluun ja teen ohessa töitäkin, mikäli kerkeän.

4. Syön oikein, tarpeeksi paljon, ja käytän ruokiin hyviä tuoreita raaka-aineita.

5. Aloitan treenaamisen kipeästä lonkasta huolimatta. Pyrin kehittämään itselleni sopivan, tarpeeksi rankan treenin (2-3 krt/vko) välttäen rikkomasta lonkkaa. Kyllä varmasti jalkojakin voi treenata monellakin tapaa rasittamatta lonkkia. Ja jos se ei onnistu, keskityn muuhun kroppaan. Pääasia kuitenkin on, että saan laiskistuneen kroppani taas säännöllisesti liikkeelle.

6. Tämä EI ole uudenvuoden lupaus, vaan henkilökohtainen päätös elämänmuutoksesta. Armeijassa oppi monta uutta asiaa, mutta ruokavalio ja liikunta oli aivan p*rseestä. Ei mulla muuta ;p

 

 

 

 

Alle kuukausi jäljellä. Odotankin jo innolla pääsyä takaisin opintojen pariin.

Jotenkin tuntuu ihmeelliseltä, kuinka aika on loppujen lopuksi mennyt nopeasti. Vasta kuukausi pari sitten havahduin siihen, että vuosi on kohta mennyt. Ensimmäinen puoli vuotta tuntui menevän niin hitaasti, mutta siitä huolimatta ei missään vaiheessa tehnyt mieli lopettaa kesken. Olen kokoajan tiedostanut, kuinka suuri hyöty asepalveluksesta oman alan parissa on. Lopettamisesta olisi ollut enemmän huonoa kuin hyvää.

Lonkka on temppuillut taas yli kaksi kuukautta. En kykene juoksemaan, enkä kantamaan painavaa taakkaa, mutta onneksi loppuaika onkin laboratoriopainotteista. Vuoden kohokohta oli ehdottomasti kahden viikon sotaharjoitus Uumajassa. Siellä pääsi tekemään töitä yhdessä ruotsalaisten, brittien, norjalaisten ja tanskalaisten kanssa. Päästiin jopa tekemään töitä ruotsalaisten kenttälaboratoriossa. 

Kun vihdoin ensi kuussa kotiudun, aion lähteä kahdeksi viikoksi Lontooseen ja toivottavasti tapaan siellä RECCEX-harjoituksessa tapaamiani brittejä. Tämä tulee olemaan ensimmäinen ulkomaanmatkani yksin, joten kyllä jännittää. Kutkuttaa ajatus matkustamisesta täysin omilla ehdoilla, ja pärjäämisestä omillaan vieraassa maassa. 

Viimeviikolla piti tulla varma tieto siitä, mihin joukkueeseen kukin pääsee. Tiedän olevani kenttälabrassa, mutten vieläkään ole varma olenko C- vai B-labrassa, vai olenko kummassakaan. Jännittää, koska jos en pääse labrajuttuihin niin siinä tapauksessa on koko armeija meikäläisen osalta melko turhaa. Että nyt pidetään peukkuja ja toivotaan, että pääsen sinne mihin olen tässä kokoajan tähdännyt. 

Maastoharjotuksen jälkeen alkoi lonkka taas vaivata ja kävin lääkärissä. Röntgenkuvissa näkyy muutosta oikeen reisiluun yläpäässä. Meinaten sitä, että siellä saattaa pahimmassa tapauksessa olla rasitusmurtuma. Tässä olisi edessä vielä pari rankempaa fyysistä koetusta, joista pitäisi päästä läpi jos mielii tuolla armeijassa jatkaa. Eniten pelottaa 12 kilometrin pikamarssi, joka täytyy marssia kahteen tuntiin, tai muutoin pitää uusia. Toinen on suunnistus, jossa myös joku aikaraja. 

Pitäis tervehtyä nyt hyvin, että vois alkaa reenata ja valmistautua. Tähän mennessä meikäläinen on viety armeijassa jatkuvasti niin äärirajoille, ettei kehitystä tunnu tapahtuvan ollenkaan. Välillä tuntuu, että kehitys on miltei päinvastaiseen suuntaan. Eilen kävin pitkästä aikaa salilla vapaa-ajalla. Ei tuo lonkka mitään kovin hurjaa maastavetoa kestä, mutta sain jonkin verran reenattua. Nyt olis vuorossa palauttava pyöräilylenkki.

Unohdin viime lomilla kirjoittaa tänne. Eli tosiaan viime viikon perjantaina oli vala, jonka jälkeen saatiin suojelumiehinä laittaa pesulaput takkeihin merkiksi. Toissapäivänä alkoi aliupseerikurssi 1, ja saatiin oppilaan lätkät takkeihin. Eipä sitä kauaa tarvinnut esitellä itseään suojelumiehenä, vajaan viikon vaan. 

On taas mennyt välillä paremmin, välillä huonommin. Lähettiin perjantaina Tampereelle porukalla ja syömään ihan alkajaisiksi. Sitten porukka meni hotelliin ja muualle vaihtaan siviilivaatteita päälle ja tälläytymään baari-iltaa varten. Paras kaveri punkkasi hiihtoloman ajan mun kämpillä, koska työpaikka oli sopivasti ihan tässä mun kämpän lähellä. Kerroin sille sitten, että oon kotona puol kuuden aikoihin, jonka jälkeen puhelin teki äkkikuoleman, eikä enää suostunut latautumaan tai pysymään päällä. Sitten muistin, että olin menossa sinne syömään, enkä mitenkään pystynyt kaverille sitä ilmottamaan. Arvatenkin se soittelee koko suvun läpi ja kyselee onko musta kuulunut. Just niin huolissaan se varmaan siellä kotona olisi :D Noooh menin tosiaan sinne syömään, ja kerkesin inttikavereiden kanssa käydä Alkossakin. Kotio ku pääsin, niin olihan se kaveri joo ollut ihan huolesta sekasin :'D Mutta ei kuitenkaan ollut suvulle vielä soitellut ku vaan yhdeltä kaverilta kysellyt. 

Ennen baariin lähtöä kävin verkkokauppa.comissa ostamassa uuden puhelimen, koska ton edellisen takuu meni tietysti umpeen just 17.1. eli vähän reilu kuukausi sitten. Mikä ylläri. Sit äkkiä kotio, uusi luuri latautumaan, ja sit tyttö lähti kylppäriin tälläämään itseään baaria varten. Kympin jälkeen pääsin bussipysäkille ja kaupunkiin. Hotellissa aloteltiin ja siitä Roskaan jatkamaan. Ihan jees meininki, muutamia pikkujuttuja lukuunottamatta. Lopulta oli tarkotus mennä koko 10-päisen porukan kesken hotellihuoneeseen joka oli tarkotettu ehkä 4-5 hengelle. Itse kuitenkin viime hetkellä päätin sittenkin lähteä kotiin yöksi kamun viereen :D

Noniin, mistähän sitä sitten alottaisi. Kahden viikon aikana oli kaksi useamman päivän maastoharjoitusta, joista ensimmäisellä en ollut ollenkaan. Poskiontelontulehdus iski, ja maastoon en päässyt ollenkaan. Sain jotain käsikranaatti-, kertasinko- ja käsikranaattikoulutuksia sitten ihan kasarmilla kuivaharjoitteluna. Tupalaiset olivat jo ihan kypsiä muhun siinä vaiheessa kun jäin kasarmille. Palatessaan olivat muhun vielä kypsempiä. Ymmärrän kyllä, ei siellä maastossa varmaan kovin kivaa ollut. Toinen maastoharjoitus oli muutama päivää myöhemmin, ja sinne pääsinkin mukaan yhdeksi yöksi. Marssimista oli luvassa ja paljon.

Päästiin kokeilemaan napalmipalolta suojautumista, sekä kyynelkaasulta suojautumista suojanaamarein ja sadeasuin. Suojanaamari ei meikäläisellä ekalla kerralla ihan tiivis ollutkaan ja hengitin kyynelkaasua. Ei ollu kivaa, ei. Sen jälkeen kirveli nielua, nenää ja ihoa. En vieläkään tiedä onko tämä tän hetkinen nuha oikeasti nuhaa, vai johtuuko kyynelkaasuärsytyksestä. Ainakin iho rohtui ja alkoi kuoriutua parin päivän sisällä.

Itse hyydyin marssilla jo alussa. Taisin ehkä yhteensä 8 kilometriä marssia kun olin jo ihan sippi. Osittain ehkä johtui siitä kyynelkaasun hengittelystä. Mutta muuten lähinnä siitä, etten ole lähtötasolta yhtä voimakas ja kestävä kuin muut. Kolmen kilometrin matkalla jäin varmaan kilometrin muita jälkeen, enkä jaksanut kävellä nopeampaa. Siinä alkoi jo lihakset olla väsyneet niin, että nilkat ja polvet alkoivat muljua ja naksua. Oli helvetin liukasta niin luonnollisesti maastoharjoituksen aikana olin jo tuossa vaiheessa kaatunut toistakymmentä kertaa. Seuraavan marssin kuljinkin jo eemelin kyydissä kun en oikeasti enää uskonut pystyväni marssimaan enempää. Ja taas tunsin, kuinka tupakaverit varmaan inhoovat mua. Porukka marssi varmaan 1,5 tuntia kokonaan ilman taukoja, ja vielä todella kovaa vauhtiakin. En olisi kuuna päivänä pysynyt niiden matkassa. Siellä kyllä miestä jo putoilikin kyydistä, ainakin yksi haettiin ambulanssillakin. Noin pitkällä marssilla olisi pitänyt olla vähintään yksi taukokin, vaan ei ollut, koska oli niin kiire.

Luvassa oli valoshow, jossa räjäytettiin telamiina, ammuttiin valojuovia ja muuta kivaa. Ihan komee show. Siinä kaikki istuskeltiin maassa tunnin ajan, ja tottakai sain siinä sitten virtsatietulehduksenkin vielä. Mut evakuoitiin takaisin kasarmille, koska nilkat ja polvet, nielussa jotain vikaa ja virtsatietulehdus. Seuraavana aamuna sitten suoraan terveysasemalle. En nyt ollut sentään ainoa, joka joutui harjoituksesta pois, mutta noloa se oli silti. Tupakaveri mulle sen sanoikin jo suoraan: "Jos joku asia vähänkin on susta epämukavaa niin sä luistat siitä keinolla millä hyvänsä. Jos sulla on noin paska asenne niin sä et tuu selviimään täällä." En viitsinyt lähteä väittämään vastaan, vaikka asia ei ihan noin olekaan. Mutta totta se on, etten välttämättä tule selviämään tuolla. Asenteen korjaamiseen tuun varmaan tarvitsemaan avuksi kukkatippoja, mut suurin ongelma on oman pään sisällä. Tuntuu vaan oikeasti siltä, etten kuulu tohon porukkaan. Haluaisin vaan vetäytyä omiin oloihini, ja lakata murehtimasti siitä, mitä mieltä ne musta on. 

Sairastelun vuoksi jouduin 12 muun alokkaan kanssa jäämään vielä perjantaina kasarmille. Lauantaille oli sovittu rästipäivä, jolloin kaikki maastoharjoituksista paitsijääneet saisivat paikkausta koulutuksiin. Eli lomille päästiin lopulta vasta lauantaina. Varuskunnasta hoidettiin kyyti Huittisiin ja sieltä pääsi bussilla Tampereelle. Oli aivan ihmesekoilua koko kyytien järjestäminen, mutta onnistuihan se lopulta. Tänään olisi sitten taas meno takaisin. Ensiviikolla on vala, ja sitten luvassa pitkä viikonloppu. Huhhuh. Tekee ihan hulluna mieli mennä syömään Ruby&fellasiin. Oon jo muutama päivää kuolannut niitä safkoja. 

Tabletti oli kyllä aivan surkea kapine tuolla, vaikka siinä netti olikin. Kun ei sillä voi katsoa leffoja, eikä sillä voi sitä, eikä sillä voi tätä. Otan siis mukaan tuon mun läppärin ja varapuhelimen, joka toimii nettitikkuna. Näppärää.

Ja illalla ajattelin käydä siellä Rubyssä syömässä ennen ku bussi lähtee. Ja sitä ennen voisin kyllä vähän siivota täällä kämpillä :D